En enää pelkää, tulkoon mitä vaan

Oon vähän surullinen. Tää viikko on ollu jostain syystä vaan hirveen vaikee, on niin kauheesti koulujuttuja joita ei oikeestaan kiinnostais tehä, kaikki vaan tuntuu kaatuvan päälle vaikka ei niin kuitenkaan ikinä käy, tiedän. Oon yrittäny kauheesti suorittaa mun elämää kun tuntuu että mikää ei vaan suju jos en hirveesti yritä saada sitä sujumaan. Unohdin hetkeks, että mun elämähän ei oo mun omissa käsissä, todellakaan. Näin viimeyönä unta siitä, mitä tapahtuis jos niin tosiaan olis. Että kaikki langat olis mun käsissä. Maailma oli vaan yhtä kaaosta. Mikään ei pysyny kasassa ja sotkin jatkuvasti kaikkien asiat ja samalla omani. Ehkä hirvein uni hetkeen :D Mutta Jumala sitäkautta kyllä avas mun silmät siihen totuuteen, että sillä on totisesti homma hallussa. Se pitää musta huolen. Se saa mut rakastamaan ja loistamaan valoa pimeydenkin keskellä (siellä erityisesti). Se antaa mulle kaikki syyt ylistää ja kiittää kaikesta mitä mulla on ja mitä oon. Se ei anna mun eksyä. Välillä en nää muuta kun pimeyttä ympärillä, mut niissä hetkissä on turvallista tietää että oon kuitenkin kokoajan Jumalan kädessä ja katseen alla. Mulla ei oo mitään pelättävää, tapahtu mitä tahansa. Kun lapsena pelotti, laitoin aina kädet silmille enkä halunnu nähdä mitään, ja sama juttu on vähän nykyäänkin tietyllä tavalla. Kun mua pelottaa tai oon surullinen, laitan kädet silmille enkä vaan halua nähdä. Sillon en tosiaan nää mitään, en pimeyttä enkä valoa. Jumalalla on syynsä kehottaa meitä olemaan pelkäämättä, koska pelko yleensä sokeuttaa ihmisen, niin pahoilta kun hyviltäkin asioilta. Pitäis vaan muistaa aina, että valo on se joka loistaa, joka saa pimeyden pakenemaan, joka näkyy kauas. Siltä ei kannata peittää silmiään.